No nyt meillä saa jo jonottaa kehruuvuoroja. Olen tähän asti onnistunut vakuuttelemaan melkein uskottavasti, että karstaus ja kehrääminen ovat aikuisten - tai vähintään koululaisten taitoja vaativia - puuhia. Todellisuudessa tietysti vain pelkäsin karstojen piikkien puolesta ja halusin omia rukin itselleni, sen huomasi Elmakin aika nopeasti. Aluksi hän tyytyi sukimaan suortuvia koirankammalla mutta tarttui lopulta puolisalaa karstoihin ja touhusi hyvän tovin kieli poskella, onnensa kukkuloilla!

570333.jpg

Huokasin helpotuksesta kun pienet kädet jonkin ajan kuluttua väsyivät karstojen heilutteluun ja ajattelin pääseväni itse hommiin. Mitä vielä - neiti keräili tyynenä karstaamansa villat ja ilmoitti kehräävänsä ne nyt samantien, jos sopii. Naureskelin partaani ja autoin vähän venyttelemään tupsuja jotta kehrääminen voisi edes teoriassa onnistua. Tältä se sitten näytti: Jalka ei oikein ylettänyt polkimelle samaan aikaan kun käsien olisi pitänyt venyttää hahtuvaa ja välillä piti antaa kädellä vauhtia kun polkurytmi ei heti iskostunut selkäytimeen.

570343.jpg

Kierrettä tuli tietysti vähän yli oman tarpeen ja innostuksen vallassa taisi venyttäminenkin välillä unohtua mutta voi sitä riemua kun rullalle oli ilmestynyt pari kierrosta lankaa! Tässä vielä kuva lopputuloksesta, kaksi metriä moharilankaa kaikkiaan. Enemmänkin varmaan olisi tullut ellei nukkumaanmenoaika olisi yllättänyt kesken kaiken. Tarkasti oli mieleen jäänyt kaikki konstit, apua ei pyydetty kuin kerran kun koko hahtuva karkasi käsistä torveen. Tänään huomasin langan olevan jo puikkojen ympäri kieriteltynä..

570345.jpg

Kyllä lapset on kummallisia otuksia, mitähän sitä itsekin osaisi jos voisi suhtautua yhtä varauksettomalla luottamuksella omiin kykyihinsä kuin kolmevuotias? Pitäisi varmaan ottaa opiksi.